Eyes as Big as Plates

Jos Chilessä sanoi 25 vuotta sitten ketšuaksi ”sieni”, sai kuulla sukupuolielimiin liittyvää vitsailua. Giulianan tapaamiset senaattoreiden kanssa alkoivatkin poikkeuksetta huulenheitolla, sillä puhekielessä sana callampa tarkoittaa myös penistä. 

Mikään oppilaitos Chilessä tarjonnut mahdollisuuksia opiskella sienten tuntemusta, joten Giuliana tutki niitä omin päin 16 vuotta! ”Samasta syystä perustin Fungi Foundationin (Sienisäätiön): halusin auttaa ihmisiä löytämään omat tapansa hyödyntää sieniä.” Giuliana on sienitieteilijä, joka sai ensimmäisenä maailmassa kansallisen luonnonsuojelulain ottamaan huomioon myös sienet. Hän on lisäksi vastuuhenkilö kampanjassa, joka pyrkii lisäämään Yhdistyneiden kansakuntien biodiversiteettisopimukseen ”kolmannen f-kirjaimen”: Fauna. Flora. Funga. 

Nykyään sieniä ei enää oikopäätä yhdistetä kuolemaan, mätänemiseen, tauteihin tai miehiseen anatomiaan, ei ainakaan Chilessä, ja Giulianasta viime vuosien ”sienibuumi” tuntuu sekä tunnustukselta että oikeuden toteutumiselta. 

Puhuessaan sienistä englanniksi hän käyttää feminiinipronominia she/her ei niinkään viittauksena sukupuoleen kuin tietoisena kielellisenä valintana. ”Sienistä puhuminen sanalla se ei tule kuulonkaan. Ilman sieniä maan pinnalla ei kasvaisi kasveja eikä kulkisi eläimiä. Sienet eivät ole koristeita, vaan niillä on rakenteellinen tehtävä, vähän niin kuin kananmunalla kakkutaikinassa: jos sienet jättää pois, mikään ei kiinnity eikä pysy koossa.” 

Geomorium furchiae -sieni nimettiin Giulianan mukaan osittain siksi, että se näyttää pökäleeltä. Giuliana tunnetaan intohimoisena jätösten keräilijänä ja tutkijana. ”Maatuminen ei ole kaiken loppu vaan mekanismi, josta kaikki muu alkaa. Alkua tai loppua ei ole, eivätkä loput välttämättä ole huono asia.” 

Giulianan huippuvinkki uusien lajien kohtaamiseen on käydä metsässä pissalla: ”Kun kyykistyy lähelle maata ja silmät ovat oikealla korkeudella, löytää helposti jotakin uutta, mitä kukaan ei ole vielä nimennyt.” Kohtaaminen ei vaadi molempien osapuolen tietoisuutta siitä mitä tapahtuu. Giuliana on huomannut, että tarina muuttuu usein paljon kiinnostavammaksi, kun ihminen poistetaan sen keskiöstä. 

Telluridessa kello on 5:30 ja kaikki ovat valmiina: Kamera on jalustalla, päähine on koristeltu kakkapelleteillä, lahottajilla ja homeella. Odotamme. Viimeisenä kuvauksiin saapuu aurinko. 

On vuotuisen sienifestivaalin aika, ja keskipäivällä Giuliana lähtee johdattamaan monisatapäistä sieniksi pukeutunutta paraatikulkuetta, joka julistaa sienirakkauttaan häpeilemättä: ”Me rakastamme sieniä!” 

Britillä on vahva yhteys viimeisimpään jääkauteen. Hän on asunut ja työskennellyt suurimman osan elämästään Trondheimin kaupungissa, joka on rakennettu jään, sateen ja savimolekyylien vaihtelevien sähkövarausten muokkaamaan muinaiseen merenpohjaan. Brit on käsitellyt merenpohjan savea niin kauan kuin voi muistaa: ensin lempilelunaan ja myöhemmin koko ikänsä jatkuneen taiteilijauran suosikkimateriaalina. 

Britin näyttelykalenteri on jatkuvasti täynnä, ja häneltä on tilattu yli neljäkymmentä julkista taideteosta, muun muassa taidetta maailman pisimpään kaksikaistaiseen autotunneliin Kiinassa, minkä vuoksi materiaalin valinta muotokuvaa varten kävi nopeammin kuin ehdin sanoa ”juoksusavi”. Sitten ajoimme pikavauhtia kaupunkia syleilevän vuonon vartta, laskeuduimme lapioin varustautuneina tihkusateessa Trollan lähellä olevalle rannalle ja löysimme Britin päälle puettavan veistoksen jalkojemme juuresta. 

Muutamaa tuntia myöhemmin luonnonelementteihin uppoutunut Brit yritti tiivistää kokemuksensa: ”Savi oli tänään itsevarmaa, se tiesi, kuka muokkaa ja ketä. Tunsin sen painon, hajun, kosteuden, kurluttavan äänen sekä sen, miten se käsitteli minua muotona. Se vei minut sisäänpäin suuntautuvalle matkalle, jonka myötä pohdin elinikäistä suhdettani tähän materiaaliin. Tänään osat vaihtuivat, ja minulle niin tuttu ja yleensä täysin hallinnassani pysyvä materiaali otti ohjat. Kerrankin oli minun vuoroni joutua ’hyökkäyksen’ kohteeksi, materiaalini käsiteltäväksi ja muovailtavaksi.”