Eyes as Big as Plates

Jos Chilessä sanoi 25 vuotta sitten ketšuaksi ”sieni”, sai kuulla sukupuolielimiin liittyvää vitsailua. Giulianan tapaamiset senaattoreiden kanssa alkoivatkin poikkeuksetta huulenheitolla, sillä puhekielessä sana callampa tarkoittaa myös penistä. 

Mikään oppilaitos Chilessä tarjonnut mahdollisuuksia opiskella sienten tuntemusta, joten Giuliana tutki niitä omin päin 16 vuotta! ”Samasta syystä perustin Fungi Foundationin (Sienisäätiön): halusin auttaa ihmisiä löytämään omat tapansa hyödyntää sieniä.” Giuliana on sienitieteilijä, joka sai ensimmäisenä maailmassa kansallisen luonnonsuojelulain ottamaan huomioon myös sienet. Hän on lisäksi vastuuhenkilö kampanjassa, joka pyrkii lisäämään Yhdistyneiden kansakuntien biodiversiteettisopimukseen ”kolmannen f-kirjaimen”: Fauna. Flora. Funga. 

Nykyään sieniä ei enää oikopäätä yhdistetä kuolemaan, mätänemiseen, tauteihin tai miehiseen anatomiaan, ei ainakaan Chilessä, ja Giulianasta viime vuosien ”sienibuumi” tuntuu sekä tunnustukselta että oikeuden toteutumiselta. 

Puhuessaan sienistä englanniksi hän käyttää feminiinipronominia she/her ei niinkään viittauksena sukupuoleen kuin tietoisena kielellisenä valintana. ”Sienistä puhuminen sanalla se ei tule kuulonkaan. Ilman sieniä maan pinnalla ei kasvaisi kasveja eikä kulkisi eläimiä. Sienet eivät ole koristeita, vaan niillä on rakenteellinen tehtävä, vähän niin kuin kananmunalla kakkutaikinassa: jos sienet jättää pois, mikään ei kiinnity eikä pysy koossa.” 

Geomorium furchiae -sieni nimettiin Giulianan mukaan osittain siksi, että se näyttää pökäleeltä. Giuliana tunnetaan intohimoisena jätösten keräilijänä ja tutkijana. ”Maatuminen ei ole kaiken loppu vaan mekanismi, josta kaikki muu alkaa. Alkua tai loppua ei ole, eivätkä loput välttämättä ole huono asia.” 

Giulianan huippuvinkki uusien lajien kohtaamiseen on käydä metsässä pissalla: ”Kun kyykistyy lähelle maata ja silmät ovat oikealla korkeudella, löytää helposti jotakin uutta, mitä kukaan ei ole vielä nimennyt.” Kohtaaminen ei vaadi molempien osapuolen tietoisuutta siitä mitä tapahtuu. Giuliana on huomannut, että tarina muuttuu usein paljon kiinnostavammaksi, kun ihminen poistetaan sen keskiöstä. 

Telluridessa kello on 5:30 ja kaikki ovat valmiina: Kamera on jalustalla, päähine on koristeltu kakkapelleteillä, lahottajilla ja homeella. Odotamme. Viimeisenä kuvauksiin saapuu aurinko. 

On vuotuisen sienifestivaalin aika, ja keskipäivällä Giuliana lähtee johdattamaan monisatapäistä sieniksi pukeutunutta paraatikulkuetta, joka julistaa sienirakkauttaan häpeilemättä: ”Me rakastamme sieniä!” 

Britillä on vahva yhteys viimeisimpään jääkauteen. Hän on asunut ja työskennellyt suurimman osan elämästään Trondheimin kaupungissa, joka on rakennettu jään, sateen ja savimolekyylien vaihtelevien sähkövarausten muokkaamaan muinaiseen merenpohjaan. Brit on käsitellyt merenpohjan savea niin kauan kuin voi muistaa: ensin lempilelunaan ja myöhemmin koko ikänsä jatkuneen taiteilijauran suosikkimateriaalina. 

Britin näyttelykalenteri on jatkuvasti täynnä, ja häneltä on tilattu yli neljäkymmentä julkista taideteosta, muun muassa taidetta maailman pisimpään kaksikaistaiseen autotunneliin Kiinassa, minkä vuoksi materiaalin valinta muotokuvaa varten kävi nopeammin kuin ehdin sanoa ”juoksusavi”. Sitten ajoimme pikavauhtia kaupunkia syleilevän vuonon vartta, laskeuduimme lapioin varustautuneina tihkusateessa Trollan lähellä olevalle rannalle ja löysimme Britin päälle puettavan veistoksen jalkojemme juuresta. 

Muutamaa tuntia myöhemmin luonnonelementteihin uppoutunut Brit yritti tiivistää kokemuksensa: ”Savi oli tänään itsevarmaa, se tiesi, kuka muokkaa ja ketä. Tunsin sen painon, hajun, kosteuden, kurluttavan äänen sekä sen, miten se käsitteli minua muotona. Se vei minut sisäänpäin suuntautuvalle matkalle, jonka myötä pohdin elinikäistä suhdettani tähän materiaaliin. Tänään osat vaihtuivat, ja minulle niin tuttu ja yleensä täysin hallinnassani pysyvä materiaali otti ohjat. Kerrankin oli minun vuoroni joutua ’hyökkäyksen’ kohteeksi, materiaalini käsiteltäväksi ja muovailtavaksi.” 

Koulussa sattuneen tiilenheilutteluvälikohtauksen jälkeen (opettaja löi ensin) PerSille erotettiin ja hän sai luvan lähteä merille 14 vuoden kypsässä iässä. Hän seilasi 16 vuoden ajan pitkin poikin Antarktiksen ja Grönlannin vesillä ja kauempanakin merimiehenä, kokkina, kipparina ja valaanpyytäjänä ja kohtasi paljon uteliaita pingviinejä ja jäävuoria. 

Erään asekuljetuksen jälkeen varustamo järjesti koko miehistön ”katoamisen”, mikä vei PerSillen puoleksi vuodeksi Tiibetiin. Meret olivat jo opettaneet hänelle jotakin, minkä vierailu tiibetiläisessä luostarissa vahvisti: ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia, heitä yhdistävät samat huolet, ilot ja rakkaus lähimmäisiään kohtaan. 

Nyt 72-vuotias PerSille on jäänyt pysyvästi maihin Avernakøn saarelle eikä suunnittele enää matkoja. ”Olen nähnyt kaiken mitä haluan”, hän sanoo. Hän on päättänyt lahjoittaa ruumiinsa tuleville lääketieteen opiskelijoille: ”Ei hautajaisia eikä varsinkaan hautaa.” PerSille soittaa bluesia akustisella kitaralla ja laulaa samppanjasta, uivista rotista, kaltevasta laivankannesta ja orkesterista, joka soitti Titanicilla loppuun saakka, ennen kuin päättää esityksensä toteamalla: ”Kuulun siihen orkesteriin”. 

Liv on syy siihen, että Karoline kirjoitti kirjan norjalaisista isoäideistä vuonna 2011. Samasta syystä hän on myös Silmät kuin lautaset -ketjun ensimmäinen lenkki! Sanoilla ”Norja, mummut, valokuvaaja” tehty internet-haku johdatti Riitan kymmenen vuotta sitten Karolinen luokse ja heidän taiteellinen yhteistyönsä alkoi. Liv on haka kiinanshakissa, neulomisessa ja paritansseissa ja hyräilee mielellään lempilauluaan ”Georgia on my Mind” miehensä Ernstin soittamien sähköurkujen säestyksellä. Liv oli kahdeksanlapsisen perheen kuopus ja kasvoi maitotilalla Soknedalin pienessä vuoristokylässä Trøndelagissa. ”Lapsuuteni oli rauhallinen ja mukava, mutta kuudentoista vuoden leppoisan maalaiselämän jälkeen päätin, ettei maanviljely kuulu minun tulevaisuuteeni ja läksin kaupunkiin opiskelemaan terveydenhoitoa.” 

Liv rakastaa matkustamista ja on nauttinut suuresti kolutessaan Norjaa pohjoisesta etelään, ja myös matkoistaan Manner-Euroopassa. ”Mikään ei kuitenkaan voita paluuta Trondheimiin, missä voin kävellä huoletta yksin metsissä ja pelloilla.” Livin suhde luontoon perustuu ennen kaikkea vahvoihin mielihyvän ja energian kokemuksiin sellaisissa paikoissa kuin Baklidammen, jonne hän kutsui meidät ottamaan kuvan. ”Minulla on sellainen kävelyrituaali, että lasken neljään kun hengitän sisään ja viiteen kun hengitän ulos. Lisäksi kävelen aina leppoisaan tahtiin.” 

Karinin äiti joutui pakenemaan synnyinmaastaan Itävallasta Sveitsiin, koska hänen korkea-arvoisina natseina tunnettu perheensä oli pitänyt häntä panttivankina ja yrittänyt useasti murhata hänet sen jälkeen, kun hän oli kertonut rakastavansa nigerialaista miestä ja odottavansa tämän lasta. Nämä kokemukset ovat vaikuttaneet myös Karinin luontokäsitykseen sekä elämänasenteeseen, joita ovat sävyttäneet myös lapsuusvuodet Sveitsissä, Irlannissa, Saksassa ja Nigeriassa. Hän ja hänen poikansa olivat pysäköineet matkailuautonsa Norjassa lähelle Mossia ja nauttivat kävelystä auringonlaskun valossa, kun tapasimme heidät etsiessämme osallistujia projektiimme. 

Seuraavana päivänä ahtaudumme joukolla Karinin asuntoautoon teelle ja kuulemaan uskomattomia tarinoita hänen voodoo-isoäidistään, taksin ajamisesta Alpeilla, valokuvauksesta, ilmastonmuutoksesta, 5G-verkoista ja kemikaalivanoista. ”Adoptioisoisälläni, joka huolehti minusta lapsena, oli kasoittain kuvakirjoja amerikkalaisista ja afrikkalaisista eläimistä, ja hän sanoi minulle: ’Sinun pitää mennä ja nähdä nämä kaikki. Mene ja näe ne kaikki minunkin puolestani.’ Sain siitä päämäärän ja siitä asti olen halunnut matkustella.” 

Karin on aina nauttinut yksinolosta luonnossa. Hän on hulluna maisemiin ja valoon ja nauttii aidosti, kun saa kokea niitä yksinään. ”En ole koskaan yksinäinen, koska olen itseni kanssa. Auringonnousujen ja -laskujen jahtaaminen kameran kanssa tuottaa niin paljon iloa, etten oikeasti kaipaa muuta.” 

Viisikymmentä vuotta sitten Daegwallyeong oli kymmenen talon syrjäkylä, jossa elämä oli kovaa mutta jonka maan hallitus valitsi kehitettäväksi alueeksi. Kykyjenetsijät houkuttelivat tuolloin Pohangissa asuneen herra Ohin mukaan ”suureen kehityshankkeeseen”, ja hän pani töpinäksi maaseudun kehittämisvirastossa.

Viisi vuosikymmentä myöhemmin herra Oh asuu edelleen Daegwallyeongissa, jossa elinolot ovat kohentuneet hänen taikasormiensa kosketuksesta ”aika lailla”: perehdyttyään maanviljelyyn korkeassa ja kylmässä ilmanalassa hän osallistui uraauurtavaan puhelinverkkojen kehitystyöhön, loi yhteisrahoitukseen perustuvan osuuskunnan, auttoi rakentamaan alueelle sähköverkon, pelasti muutaman koulun sulkemiselta ja kehitti hartiavoimin Daegwallyeongista matkailukohdetta. Hänestä tuli Pyeongchangin kuuluisan Lumifestivaalin ensimmäinen johtaja, ja hän kehitteli yhä uusia keinoja houkutella alueelle lisää väkeä. Koska alue kuuluu koko Aasian lumisimpiin, se oli luonteva paikka muun muassa talviolympialaisten ja Aasian kisojen kaltaisten suurtapahtumien järjestämiselle!

Nykyään herra Oh harrastaa laskettelua perheensä kanssa, toimii Daegwallyeongin seniorijärjestön varapuheenjohtajana ja pitää pientä majataloa. 

Dundeelainen Ron on Ison-Britannian ääniä kuulevien ihmisten yhteistyöverkoston (Hearing Voices Network) keulakuva. Hänet tunnetaan myös mielenterveysasioiden Billy Connellyna. Hän arvostaa kotipaikkaansa Ulko-Hebridejä muun muassa siksi, että siellä ”minun ei tarvitse olla persoona, vaan voin olla oma itseni”. Ron eli kymmenen vuotta osana ”järjestelmää”, enimmäkseen vahvasti lääkittynä ja lukkojen takana, mutta löydettyään ääniä kuulevien verkoston hän lopetti vuoden kuluessa lääkityksensä, alkoi esiintyi konferensseissa ja standup-koomikkona ja ryhtyi kirjoittamaan kokemuksistaan – eikä ole katunut hetkeäkään. Ron on aina pitänyt tarinoiden kertomisesta ja on ”sitä mieltä, että hyvä tarina pystyy melkein mihin vain”. 

Hänen kirjansa We all flew over the cuckoo’s nest (Me kaikki lensimme yli käenpesän) on kokoelma hauskoja tarinoita psykiatrian maailmasta. Ron kertoi, että monet ääniä kuulevat ihmiset joutuivat laitoksiin ja saivat skitsofreniadiagnoosin, kunnes erään hollantilaisen professorin potilas kysyi: ”Miksi ketään ei haittaa, jos joku menee kirkkoon puhumaan Jumalalle, mutta jos minä kuulen ’Hänen’ äänensä ja vastaan, minua pidetään skitsofreenisenä?” Se pani professorin miettimään. Hän järjesti potilaalle tapaamisen kahden muun ääniä kuulevan kanssa ja kuunteli ällistyneenä kolmikon keskustelua kokemuksistaan. Heidät kutsuttiin hollantilaiseen keskusteluohjelmaan kertomaan äänten kuulemisesta, ja kun he pyysivät muita ääniä kuulevia ihmisiä ottamaan yhteyttä, he hukkuivat vastausten tulvaan. Tutkimuksissa on sittemmin todettu, että tietty osa sekä mielenterveyspalveluiden asiakkaista että niiden ulkopuolella olevista ihmisistä kuulee ääniä, ja että jopa 70 prosentilla mielenterveyspalveluiden asiakkaista äänien kuulemiseen liittyy seksuaalisen hyväksikäytön kaltaisia elämänkokemuksia – mutta ei biologisia sairauksia. 

Ron jätti kansainväliset esiintymiskiertueet viime vuonna, koska alkoi unohdella asioita. Teknisten apuvälineiden avulla hän voi jatkaa itsenäistä elämää huolimatta monista haasteista, kuten ikääntymisen tuomasta dementiasta. Hänen lempiprojektinsa on uusi podcast-ohjelma, jota hän työstää toimistossa laitteillaan tuntikausia. Silloin kun Ronilla ei ole kädet täynnä mikrofoneja, näyttöjä, puomeja ja kuulokkeita, hän asettuu yläkerran makuuhuoneeseen hulppealle pikku verannalle avautuvan kattoikkunan ääreen katselemaan aavaa Atlantin valtamerta. ”Olen samanlainen kuin moni muukin huumorin parissa viihtyvä tyyppi, eli en lainkaan seurallinen. Peitän huumorilla ujouttani.” Juomme kahvit loppuun ja varustaudumme astumaan ulos navakkaan pohjoistuuleen. Hetkeä ennen kuin Ron pukee villapaidan ylleen näemme vilaukselta käsivarren tatuoinnin: ”Psykoottinen ja ylpeä siitä.” 

Tehtyään pitkän uran pätevänä kauppamiehenä Etelä-Amerikassa Velkkari asettui Pohjois-Karjalaan pienelle maatilalle, joka on vain muutaman harjun päässä Riitan isoäidin kotoa. Saavuimme paikalle ennalta ilmoittamatta Riitan isän kanssa, joka kiersi toivottamassa naapureille hyvää juhannusta. Kuvauksissa emme yleensä huuda kameran takaa muita ohjeita kuin: ”Älä hymyile!” Velkkari osoittautui tuona juhannusiltapäivänä synnynnäiseksi poseeraajaksi ja vaikutti immuunilta hyttysenpistoille. Hän oli aikonut niittää koiranputkiniittynsä, mutta onneksi ehdimme paikalle ennen sitä.

Pupi ja Karoline tapasivat vuosia sitten Christian Radich -laivalla. He kilpailivat muita purjelaivoja vastaan Pupin kotikaupungin Kotkan edustalla Suomen etelärannikolla. Pupi purjehtii edelleen suurimman osan ajasta ympäri maailmaa, joten meillä kävi tuuri, kun yhdytimme hänet kuivalla maalla. Kiertelimme pitkän aikaa puistoja ja rantoja ja löysimme lopulta täydellisen kuvauspaikan Fort Katarinasta. Rantapuisto on nyky-Kotkan syntysija, ja kuvauspäivänä se tarjosi käyttöömme upean kalliokaistaleen, jossa kasvoi kukkivaa sammalta. Tavallisesti mallimme saa olla kuvattavana ainakin kaksi tuntia ja nauttia kuvauspaikan maisemista ja äänistä sillä aikaa, kun lopullista otosta valmistellaan. Tällä kertaa kaikki sujui hiukan dramaattisemmin, sillä kun Pupi oli täydessä kukassa kuvaa varten kävi ilmi, että hän oli allerginen kukille. Kuva otettiin ennätysajassa – alle viidessä minuutissa!

Márros Biehttar Uulla ja Ánddir Ánne Márdja Nilsemanna Gunn-Tove työskentelee päivystysosaston sairaanhoitajana ja poronhoitajana itäisessä Finnmarkissa. Hän toivotti meidät tervetulleeksi seuraamaan poroerotusta Krampenesissa, jotta oppisimme ymmärtämään ja arvostamaan saamelaista kulttuuria poronhoidon kautta. Gunn-Tove peri porokarjansa samoihin aikoihin, kun sai lääketieteen opintonsa päätökseen, mutta koska häntä vaivaa niveltulehdus, hänen poikansa ottaa karjan haltuunsa seuraavan vuosikymmenen aikana. Norjassa poroja voivat omistaa vain saamelaissukuihin kuuluvat, mutta jos haaveilee poromiehen tai -naisen urasta siellä, voi toki aina rakastua porokarjaa omistavaan saamelaiseen ja liittyä sukuun naimakaupalla. Kaksi kertaa vuodessa porot kootaan aitauksiin, merkitään ja joko vapautetaan tai viedään teurastettavaksi. Gunn-Tove odottaa aina innokkaasti, milloin pääsee taas näkemään vaatimensa ja tarkistamaan, että ne ovat terveitä ja mukavan pulskassa kunnossa. Operaation aikataulu riippuu paljon säästä ja porojen liikkeistä.

Gunn-Tove toivoo, että päättäjät tunnustaisivat paikallisen tiedon ja osaamisen merkityksen ja antaisivat poronhoitajien teurastaa eläimensä inhimillisesti luonnossa. Teurastamojen aikataulut eivät useinkaan noudata sellaisia tekijöitä kuin kuunkierto, jolla on iso rooli saamelaiskulttuurissa ja joka vaikuttaa käytännön asioihin kuten nylkemiseen: poron vuota irtoaa paljon helpommin kasvavan kuun aikaan. Talvitakkiin sopivan nahan paras nylkemisaika ei sekään välttämättä osu yksiin taloudellisesti kannattavimman teurastusajan kanssa.

Gunn-Tove pakotti yhdeksänvuotiaana äitinsä vaihtamaan sukunimensä, jolla oli yhteys vanhaan ja maineikkaaseen poronhoitosukuun, sillä se olisi tehnyt hänestä kiusaamisen kohteen. Alle vuosi sitten hänen poikansa rohkaisi häntä ottamaan alkuperäisen sukunimen takaisin. ”Nykyään saamelaisuus on ihmisille entistä enemmän ylpeyden aihe, ja toivoni lepää vahvoissa, vaikutusvaltaisissa naisissa, jotka puhuvat oikeista asioista ja edistävät muutosta parempaan. Meidän täytyy välittää valtaväestölle tietoa poronhoidosta ja sen säilyttämisen edellytyksistä.”

Nousevan auringon häikäisevä valo pakotti autot matelemaan Turun moottoritiellä. Anu tuijotti aurinkoa ja päätti, että nyt riittää. Ei enää ruuhkia, hän tahtoi seikkailla! Niin hän lähti Pohjois-Karjalaan, potkukelkkojen, jääteiden ja riippukeinujen luvattuun maahan.

Nykyään Anu on Vuonislahden kyläpäällikkö. Titteli ei tuo hänelle määräysvaltaa, vaan vastuusta raskaat huomioliivit. Hän ja hänen kaksisataa kyläläistään ovat varsinaisia talkoiden erikoisosaajia. ##Hassua kyllä, englannin kielessä ei ole sanaa ”talkoot”.##

Vuonislahden suurin vuosittainen tapahtuma on Muikkumarkkinat, joka kerää yhteen jopa 2000 henkeä kalan ja hauskanpidon merkeissä. Nykäisimme Anua hihasta vuoden toiseksi suurimpana tapahtumapäivänä, jonka nimi on: ”Jää tielle!” Matematiikanopettajasta ja IT-alan ammattilaisesta kyläpäälliköksi siirtynyt Anu selitti lumiveistospajaa seuratessamme kärsivällisesti, miten ajoneuvo levittää jäällä liikkuessaan tärinäaaltoja, miksi jäätiellä ei kannata käyttää turvavöitä, miten auton pyörittely jäällä kuormittaa jääkantta ja millä tavoin seitsemän kilometrin mittainen tie on tavallaan elossa: kyläläiset kuulevat jään kolisevan rantaan, kun joku kaahaa kaukana järvenselällä.

”Ennen oli melko lailla itsestään selvää, että jäätie avattiin joka talvi. Mutta vuodesta 2000 lähtien jää ei ole ollut monina talvina tarpeeksi kantavaa, että tien voisi tehdä.” Järviveden on jäädyttävä hitaasti, jotta jäälle voidaan aurata riippumattojen ja postilaatikkojen reunustama rento kulkuväylä autoille ja luistelijoille. Lumi ja ilmakuplat haittaavat teräsjään muodostumista, ja huippulaatuinen tienpohja vaatii kaikkein tiheintä ja kantokykyisintä jäätä.

Nykyisin, kun sää vaihtelee parhaimmillaankin arvaamattomasti, Euroopan pisin sisävesien jäätie leikkii ikään kuin kuurupiiloa. Ilman jäätietä järven yli ei voi hurauttaa kymmenessä minuutissa, mikä tarkoittaa Anulle liki tunnin pidempää ajomatkaa Kolille järven ympäri. Vähemmän jäisinä kuukausina järvellä liikkuu nykyään kyläläisten innokkaan ja optimistisen kampanjoinnin tuloksena uusi lautta.

Rouva Nerimova syntyi Brnossa entisessä Tšekkoslovakiassa ja muutti aikanaan Prahaan, missä hän työskenteli kolmekymmentä vuotta toimistovirkailijana teollisuusministeriössä. Vapaa-ajallaan hän kävi piirustustunneilla, näyttelyissä ja teatterissa, kuvitti kirjankansia ja vietti lomat mökillään Etelä-Böömissä sienestäen. Nykyään hänen kätensä eivät ole enää parhaassa piirustuskunnossa, joten hän on siirtynyt uusiin taidemuotoihin, kuten malliksi Silmät kuin lautaset -sarjaamme! Hänen rakkautensa luontoon ei ole hiipunut vähääkään, ja niin tiimimme meni metsään yhdessä hänen ja kolmen muun Malešicen vanhainkodissa asuvan kaveruksen kanssa.